torstai, 21. huhtikuu 2016

kissankurinoita

Pajauttaessani kotona kissojeni kanssa, ei välillä voisi elää yhtään paremmin.
Kannabiksen yhden hyvän puolen ansiosta sen joka vie aivojen kapasiteettia rajaavia vallihautoja ja korkeita muureja pois tieltä raottaa muurien portteja ja luo pieniä siltoja vallihautojen yli. Ei ole kyse supervoimista ennemmin hetkellisistä pilvien raottumisesta, pääset kurkkaamaan sisään saadaksesi pientä ohjausta elämän kompien kanssa.
Niinkuin jing&jang asioilla on kaksi puolta ei makiaa mahan täyreltä. Pysytään kuitenkin siinä välillä hommat vaan menee ihan perseelleen. Sanotaanko että uhkarohkeus voi olla vaara taikka täysin oikea valinta, muistetaan kuitenkin että kyseessä on jotakin joka laajentaa mieltäsi, toiset enemmän kuin toiset, mitään vähättelemättä.
Siksi en nää huumeita niin pahana koska jokaisesta kerrasta olen oppinut kasvanut ihmisenä. En sano, että kokemukset olisivat olleet niin "Vau" että sitä tahtoisin enemmän kuin selvänä oloa, pidän siitä kun olen nuppi sekasin enkä huoli huomisesta. Mutta minä rakastan mennä nukkumaan suihkun raikkaana puhtaisiin lakanoihin, aamulla avata silmät ihanaan aurinkoiseen aamuun, pukea työvaatteet, meikata, syödä hyvin (aamupala on päivän tärkein!), ilman aapupalaa kiireisenä aamuna herännyt minä on kädestä irti päässyt voimakkaasti suihkuiva vesiletku pyörin ja suihkuan milloin missäkin mielentilassani ympäriinsä.
Olen rutiinia rakastava ihminen, tykkään mennä nukkumaan aikaisin ja herätä ihmisten aikoihin, suorittaa päivän askareet. Syödä kun on nälkä ja välillä vain syödä kun tekee mieli (eli usein).


Päihtelyssä on se toinen puoli joka vie niin paljon voimia ettei sitä jaksa tehdä usein, enkä voisi kuvitellakkaa että käyttö lisääntyisi tai lähtisi käsistä, vaakakupissa ns.oikea elämä vs. sekoilu elämä, oikea elämä voittaa, sekoilu on ennemminkin vaihe.
Niin monella se ei ole tätä, mutta on syytä muistaa että julkisesti puhutaan vain niistä ääripäistä, normaalist kokemukset eivät ylitä uutiskynnystä kun ei se ole "niin ihmeellisä"


Nyt kun olen selvittänyt vähän kantaani ajattelin vähän purkaa ja selventää päätäni tähän näppäimistöön, sopivissa high fiiliksissä tässä jo hetken, kirjoituksen tasosta en sano kyllä sanaakaan, ei tiedä jos poistan kaiken kun luen herättyäni kuka ties. Tän päivän motto on vähän ollukki semmonen "ylitän itseni".

Niin pieni juttu ku käsilaukun kotiin jättäminen, tuntuu kyllä niin ufolta. Miten sitä on tullukkin tähän pisteeseen, että se on jo aikuisen oikea tapa.
Oli vapauttavaa kulkea ilman, ottaa mukaan vain sen jonka jaksat kuljettaa, ilman mitään niinkin paljon liikkumista rajoittavaa kuin käsilaukku, itse puristan laukun "sankoja"? kahvoja mitä lie, siinä menee koko vasemman käden toiminta, sitä mä kutsuisin rajoittavaksi.

Ostin pullon vettä kaupasta ja fiilistelin auringon paistetta roikottaen vesipulloa, tuntu niin hyvvältä.
Oon ihan varma et se näky musta ulospäin, ylensä kukaan ei katso mua silmiin, ei edes pientä vilkaisua niin että huomaisin.
Tahdon että minut huomataan, koska minä huomaan muut. Me ollaan kaikki täällä, ku katsottas toisiamme nähtäis muutakin kuin se mitä et löydä lajitovereidesi silmistä. Tunnetta, kun nähtäis mitä muut tuntee, muuallakin kuin täällä missä olet täysin kasvoton tai still shottien armoilla kuvia ja kirjoitusta.

Eksyimpä taas raiteilta, innostuin nyt kirjottamaan jotain itsestäni mitä en useammin huutele, jotain yksityiskohtaisen salaperäistäkin, palan minua. 


Kirjoittamisen kaunes on mielestäni siinä, että saat taltioida jotain itsestäsi, vähän kuin videot mutta kirjoittaminen on mielestäni ehkä vähän vertailuasteikon nunna päässä kun taas videot itse toiminnassa, kumpaakaan taiteenlajia väheksymättä. Tällä hetkellä tää kirjotus on kyl just sitä mitä mun pitäiski tehä, ihanan vapauttavaa ja puhdistavaa, jopa hieman arveluttavaa siitä johtuen pieni jännitys atsan pohjassa.

Olen varmaankin vaihtanut kirjoitustyyliäja jo niin monta kertaa etten saisi laskettua sormin taikka varpain.
Vähän kuin muuttelisin äänensävyä, vispaisin kulmakarvoja ja viestittäisin jonkimoisilla eri kehon liikemahdollisuudella tilaani ja sen hetkistä puheen aihettani. Hah nyt alko mennä jo ihan pyllylleen ku jäin liikaa miettimään. AJatuslentää ihan huolella, välillä käydään universumin tuolla puolen (katossa) ja toisaalta taas takaisin sisään manalan polttaville polttaville portaille(niinkuin arvelet lattia)

Pää alkaa tuntumaan raskaalta ja ajatus tökkimään, eli toisin sanoen väysymys alkaa jo kolmmuttelemaan ovelle. 
Pois kirjoittamasta ja aivot levolle, katsotaan josko sitä saisi vielä lisää tälläisiä ajatuksen juoksu iltoja kun tahdon olla luova ja taiteellinen.

torstai, 21. tammikuu 2016

Tunnetko mua laisinkaan.


Nyt on mennyt ihan hyvin vähän aikaa, ei kummempia masennuksia. Olisi suunnattoman kiva tietää mitä elämältään tahtoo, ei kauaa valmistun koulusta
Kiva pitkästä aikaa kun pääkoppa ei huuda nonstoppina kuinka huono ihminen mä olen ja kuinka suunnattoman sopimaton tähän missä nyt olen.
Ei huvita, ei ollenkaan... Voisinko aloittaa alusta, tulevaisuus pelottaa.
Tahtoisin palata takaisin nuorisokotiin, elää suojattua elämää ilman ongelmia ja ilman ihmisiä, oli vain oma "perhe" ei muita, nyt pitäisi osata toimia niin monien ihmisten kanssa, hyvä jos pärjään itsenikään kanssa.

Onneksi on kissat, ilman niitä olisin enemmän romuna kuin nyt, pienet karvapallot jotka näkevät aina huonon oloni, niille ei tarvitse yrittää kertoa mitä minä tunnen... he tajuavat sen ilmankin.
Kunpa tässä maailmassa olisi edes yksi ihminenkin joka ymmärtäisi minua ja minä ymmärtäisin häntä, en toivoisi muuta.

Nään niin paljon sieluja jotka pyrkivät vapauteen, pulpahdellessaan näkyviin, voi sitä ilon aikaa kun ihminen on oma itsensä, kunnes "kateus, häpeä ja viha" ottavat vallan.... Niin turhaa... 
Eletetään omissa haaveissa ja pilvilinnoissa kuinka oikeita ja aitoja muka olemme, pelkkää valetta...

Maskeja maskejen perään, jokainen pelkää että sattuu joten turvaudutaan maskeihin, jokaiseen tilanteeseen on oma, erillainen pikkuhiljaa täydellisyyteen hiottu taideteos.


Muistan lapsuudestani niitä hetkiä kun oikeasti sovin joukkoon, me tarvitsemme ystäviä silloin minulla oli ainakin yksi, voi niitä onnen hetkiä en silloin edes tiennyt että joskus se otetaan pois. Tilalle tulee niin kova epävarmuus että pelkään kaikkea ja kaikkia, en pysty luottamaan edes itseeni... En toivonut tälläistä, ehkä jonain päivänä löydän paikkani... siellä ei ole maskeja, ainoastaan puhtaita sieluja jotka kieltäytyvät myrkyttämästä muita pahoilla ajatuksillaan. 
On onnea ja iloa, sinne minä kuulun. 
tumblr_ndg59srG9k1skr0duo4_1280.jpg

tiistai, 29. syyskuu 2015

Jos maailmankaikkeus puhuu?

Olisiko mahdollista että kaikella on oikeasti tarkoitus, tai että kaikki olisi kohtaloa. Ennalta päätettyä meidän sielumme

keskustelisivat universumissa kokemuksistaan joita tahtoisivat kokea.
Sitten tultaisiin maailmaan kehossa ja koettaisiin mitä ihmeellisimpiä asioita.

 

Joku viisas ajattelija joskus sanoi "Me kuolemme kun emme enään koe luonnon kauneutta."
Olen samaa mieltä, miksi elää jos jatkuvasti hakee uutta ja ihmeellistä?  
Kehitys on hieno asia, ja sen kautta on syntynyt monia upeita asioita 4 ihmiskunnalle, mutta toisaalta jokaisella kehitys askeleella on varjopuoli.

Miksi laihdutuksesta on tullut niin iso buumi? Kukaan ei saa olla yhtään ylipainoinen, ei on silloin sairas,laiska, eikä omista kontrollia käytöksestään, pelkkä epäonnistuja jonka kuuluu osalistua tv:een ohjelmiin laihtuakseen ja muiden nauratettavaksi.
Joka puolelta kuulet näät mainoksia laihdutuksesta, kuinka sinun kannattaa vaihtaa proteiinirahkoihin ja light/rasvaton tuotteisiin. Onko kukaan ajatellut miksi niitä tehdään?
Ei niiden terveellisyyden takia vaan siksi että kaksi isoa bisnestä ovat lyöneet kätensä yhteen ja nyt tekevät niin paljon rahaa piiloutuneena mestarillisen sumuverhon taakse.

Tein tutkimustyötä ja löysin faktan että sitä mukaan kun fitness tuotteet yms laihdutus vinkit ja terveet laihat ihmiset ovat tulleet arkipäiväiseksi myös lihavien määrä on noussut samaan tahtiin.
Eli mikä mättää? Onko puolet kansasta tosiaan muka niin saamattomia ja toinen osa niin loistavia, että toiset lihoo ja toiset laihtuu?

 

Ei se voi olla noin yksinkertaista, mitä pidemälle tämä väärään suuntaan tapahtuva kehitys jatkuu sitä pahemmaksi tilanteemme muuttuu, tämä on sama kuin tupakkatuotteiden kanssa aikaisemmin, isot firmat maksaa suuria summia lääkäreille, poliitikoille yms. hämätäkseen ihmisiä pitämään tuotteita terveellisinä ja hyvinä.
Milloin ihmiset tajuavat, että me myrkytämme itseämme jokaisen Light/rasvaton/zero tuotteen rasva/sokeri on korvattu jollain vielä epäterveellisemmällä ei ole olemassa oikotietä. 
Mite joku laboratoriossa luotu makeutusaine voisi olla terveellisempää kuin hunaja?
Itse sokerikin on niin kamalaa myrkkyä.

Yhdessä dokumentissa oli hyvin kerrottuna eli jos syöt 120g manteleita, elimistöösi vapautuu hitaasti kuituja ja vitamiineja yms. ja samalla hiukan sokereita. 
Kun taas 1,2 dl coka colaa elimmistössäsi menee automaattisesti maksaan(koska suuri määrä sokeria) Maksa ei pysty sulattamaan sitä niin nopeasti kuin pitäisi ja alkaa muuttamaan sitä rasvaksi.

 

Eli kumman sinä valitsisit?
Itse ottaisin mantelit.

 

Onneksi suomessa ollaan lähdetty parempaan suuntaan, ihmiset välittävät enemmän mistä ruoka tulee ja mitä se sisältää.

Mistä sitä nykyään tietää mitä pitä syödä ja kuinka paljon kun on miljoona eri laihdutusojelmaa on pepputreeniä ja abc dieettiä sun muuta, Itse olen ainakin kyllästynyt siihen ett jos en ravaa salilla niin olen muka huonompi ihminen kuin muut.
Enpäs ole, en pidä siitä kuinka kaikki tämä hulluus laihuudesta vaikuttaa alitajuntaani joka on muutenkin lievästi häröilevä.

 

Lapsena olin valmis tappamaan itseni ollakseni laiha, en painanut suurinpiirtein höyhentäkään, mutta luokan liikuntahullut katsoivat minua kuin halpaa laiskaa makkaraa, Tuntuu kuin ensin merkitsi raha joka jakoi ihmiset kahteen on köyhät ja rikkaat, ja jokainen varmasti arvaa kumpi ryhmä on "parempi".
Nyt samaa tehdään terveydessä on laihat ja lihavat välimallit poukkoilevat virrasta toiseen kuitenkaan koskaan löytämättä sitä omaa.

 

Olisin erittäin iloinen kun VIHDOIN keksisin mitä haluan tehdä, mutta kun ei ole pienintäkään aavistusta, minua ei kiinnosta raha eikä kyllä lihaksetkaan, mitä muuta nykymaailmassa on?
Psykologiaa tahtoisin opiskella, pärjäisin varmasti, mutta en usko pääseväni kouluun... mistä lie tämäkin epävarmuus.

 

Rakkautta ja kosmoksen kauneutta kaikille!

 

https://www.youtube.com/watch?v=06ht9MyJLT4 Jotain niin kaunista AURORA - Running with the wolves <3

keskiviikko, 6. toukokuu 2015

Valohippuset silmissäni

Hei Taas Internet!

 

 

No mutta asiasta kukkaruukun pohjalle, ajattelin tehdä parveke(pihalleni) kukkapenkin, ainoana ongelmana on tuo järeästä kivestä tehty kivetys.... Kaipa sinne voisi jonkin sortin kukkamuovipenkkipuuhommelin asentaa.
Tai sitten annan tämän idean vain jäädä ruohonjuuritasolle, viimeksi kun yritin samaa ja onnistuin hukuttamaan rakkaat salaattini heti alkumetreinä, ne kirjaimellisesti uiskenteli kukkapurkissaan ;(

Äitini on kyllä hortonomi, mutta se lahja ei selväsikkään periytynyt minulle.

 

Sain isältäni kirjeen tänään, kutsun hänen 70 vuotis syntymäpäivilleen. 

Isä  oli ollut pitämättä mitään yhteyttä jo useamman vuoden, kunnes minä päätin ottaa yhteyttä että voisin tulla käymään. (hän asuu tosiaan keski -suomessa ja minä täällä etelässä.)
Miehen kanssa siellä sitten vietettiin yksi yö ja höpöteltiin niitä näitä, ja lopulta lähdettiin. 
Tätä ennen ainoat yhteydenpitomme kuluivat hänen haukkuessaan äitiäni, ja minun haukkuessani häntä.

Hän on ymmärtääkseni ollut useammassa sydänleikkauksessa, mitkä ovat kait tuoneet hänet maanpinnalle, että perhe oikeasti on tärkeintä maailmassa (ei raha ja naiset)
Yhteyden ottoni jälkeen hän nyt alkanut antamaan minulle rahaa, ihan mukavia summia mikä on todella kummallista pihiltä mansikkamieheltä.

Uskoisin että ukko yrittää rahalla korvata kaikkea sitä vääryyttä mitä on kymmenien vuosien aikana tehnyt, ehkä vielä joskus annan anteeksi.

 

 

Välillä minusta tuntuu, että kaikki rakkaus ja empatia on vain hypännyt kaikkien sisarusteni ja vanhempieni yli ja siirtynyt minuun.
Miten näin täydessä maailmassa voi silti tuntea itsensä yksinäikseksi kysympä vain?
Minua henk.kohtaisesti ärsyttää todenteolla nykymaailma, kaikki on niin pinnallista ja ärsyttävän epätodellista.
Peitetään itseämme merkkivaatteilla, harhaluuloilla ja uskomuksilla.

Nauroin tosiaan ääneen kun ostin uuden puhelimen ja käytin etukameraa ensimmäisen kerran siinä on mahdollisuus "kauniiseen kuvaan" Eli siis ohjelma blurraa naamasi epäkohdat jo valmiiksi ennen kuin edes otat kuvaa?!
Mikä ihmeen järki siinä on, koko ajan painostetaan vain enemmän ja enemmän internettiin "some maailmaan" kaikkeen siihen epätodellisuuteen, mutta kukaan ei ajattele mikä sen hinta on....

Suosittelen heille jotka sivuilleni eksyvät, katsomaan tämän:  https://www.youtube.com/watch?v=ipe6CMvW0Dg  (en saa tuota toimivaksi, mutta youtobesta löytyy hakusanalla "The lie We live"

Tahtoisin kävellä kadulla halaten jokaista vastaantulevaa, hymyillä kaikille ja ojentaa auttavan käden sitä tarvitsevalle, mutta miksi se on suomessa tehty niin kovin vaikeaksi?

Rakastan ihmisiä, Rakastan maailmaa. Välillä taas Vihaan ihmisiä ja Vihaan maailmaa.

 

 

Tuleepa kummallinen päivitys, en jotenkin keksi mistä kirjoitan, mutta pakko kirjoittaa. Niin paljon kaikkea pyörii päässä.

Kävin kiasmassa tänään siellä oli jonkun Robert Mapplethorpen näyttely, suosittelen jos ei ole vastaan homoseksuaalista taiteilijaa (siellä on paljon alastomuutta ja mustia miehiä)
Yhdessä tekstissä taiteilija kertoi "Etsivänsä täydellistä muotoa"   Minun on pa
kko siihen vastata, että sellaista ei ole omasta mielestäni olemmassakaan.

Ymmärrän, että ehkä taiteilija etsi jotain jumalaista, yliluonnollisen upeaa yms. mutta onko sellaista olemassa, mielestäni minkään ei kuulu olla täydellistä.
Kaikilla on virheensä, se on vain elämää (joskus sen hyväksyminen kyllä vaatii enemmän kuin vähän pinnistelyä ettei masennu.)

Hänen töitään

eikoh_hosoe.jpgF5.jpgmapplethorpe_gun.jpg

 

Ps: Haluaisin kovasti kirjoittaa kirjan, mutta minusta tuntuu että ainoa joka pitäisi kirjoituksistani olisi minä itse.
Olisihan siinäkin toki oma juttunsa kirjoittaa itselleen kirjan, voisikohan niin tehdä?

 

 

 

 

 

 

 

 

maanantai, 27. huhtikuu 2015

Turhuudesta tekstiksi

Olenko tosiaan tullut uudestaan tilanteeseen, että "hukkasin" tunteeni kumppaniani kohtaan?
Nyt kun katson sinua ja mietin rakastanko sinua vielä pääni lyö tyhjää, pahat ajatukset valtaavat pääkopan ja ahdistun...
Ahdistun koska rakastan meitä, rakastan ajatusta meistä, mutta missä tökkii?

Olet huomioinut minua, pitänyt lähellä ja rakastanut.
Vai onko kysymys siitä, että kun rakastuin sinuun olit kylmä, et välittänyt lainkaan miltä minusta oikeasti tuntuu  tunteeton mies.

Olenko heikkona vain "renttuihin"?
En tosiaan tiedä, mutta olen valmis tekemään töitä suhteeni eteen, yhdestä asiasta olen varma eise ruoho ole vihreämpää aidan toisella puolen. 
Samat ongelmat seuraa suhteesta suhteeseen, ainoa ongelma on etten oikein tiedä miten lähtisin tätä elämäämme muuttamaan.

Yhteistä aikaa on pakko hankkia, ja päihteistä luopua ja turhat murheet taka-alalle laittaa.

On pakko keksiä oikea suunta elämälle, keksiä mitä tahdon... onhan sen pakko vaikuttaa toiseen jos itse vain leijailen universumin mukana tietämättä mihin menen tai mikä minun tarkoitukseni on.

 

 

81a226aeae020fbf5938355aeb4e4583-300x194