Nyt on mennyt ihan hyvin vähän aikaa, ei kummempia masennuksia. Olisi suunnattoman kiva tietää mitä elämältään tahtoo, ei kauaa valmistun koulusta
Kiva pitkästä aikaa kun pääkoppa ei huuda nonstoppina kuinka huono ihminen mä olen ja kuinka suunnattoman sopimaton tähän missä nyt olen.
Ei huvita, ei ollenkaan... Voisinko aloittaa alusta, tulevaisuus pelottaa.
Tahtoisin palata takaisin nuorisokotiin, elää suojattua elämää ilman ongelmia ja ilman ihmisiä, oli vain oma "perhe" ei muita, nyt pitäisi osata toimia niin monien ihmisten kanssa, hyvä jos pärjään itsenikään kanssa.

Onneksi on kissat, ilman niitä olisin enemmän romuna kuin nyt, pienet karvapallot jotka näkevät aina huonon oloni, niille ei tarvitse yrittää kertoa mitä minä tunnen... he tajuavat sen ilmankin.
Kunpa tässä maailmassa olisi edes yksi ihminenkin joka ymmärtäisi minua ja minä ymmärtäisin häntä, en toivoisi muuta.

Nään niin paljon sieluja jotka pyrkivät vapauteen, pulpahdellessaan näkyviin, voi sitä ilon aikaa kun ihminen on oma itsensä, kunnes "kateus, häpeä ja viha" ottavat vallan.... Niin turhaa... 
Eletetään omissa haaveissa ja pilvilinnoissa kuinka oikeita ja aitoja muka olemme, pelkkää valetta...

Maskeja maskejen perään, jokainen pelkää että sattuu joten turvaudutaan maskeihin, jokaiseen tilanteeseen on oma, erillainen pikkuhiljaa täydellisyyteen hiottu taideteos.


Muistan lapsuudestani niitä hetkiä kun oikeasti sovin joukkoon, me tarvitsemme ystäviä silloin minulla oli ainakin yksi, voi niitä onnen hetkiä en silloin edes tiennyt että joskus se otetaan pois. Tilalle tulee niin kova epävarmuus että pelkään kaikkea ja kaikkia, en pysty luottamaan edes itseeni... En toivonut tälläistä, ehkä jonain päivänä löydän paikkani... siellä ei ole maskeja, ainoastaan puhtaita sieluja jotka kieltäytyvät myrkyttämästä muita pahoilla ajatuksillaan. 
On onnea ja iloa, sinne minä kuulun.