Pajauttaessani kotona kissojeni kanssa, ei välillä voisi elää yhtään paremmin.
Kannabiksen yhden hyvän puolen ansiosta sen joka vie aivojen kapasiteettia rajaavia vallihautoja ja korkeita muureja pois tieltä raottaa muurien portteja ja luo pieniä siltoja vallihautojen yli. Ei ole kyse supervoimista ennemmin hetkellisistä pilvien raottumisesta, pääset kurkkaamaan sisään saadaksesi pientä ohjausta elämän kompien kanssa.
Niinkuin jing&jang asioilla on kaksi puolta ei makiaa mahan täyreltä. Pysytään kuitenkin siinä välillä hommat vaan menee ihan perseelleen. Sanotaanko että uhkarohkeus voi olla vaara taikka täysin oikea valinta, muistetaan kuitenkin että kyseessä on jotakin joka laajentaa mieltäsi, toiset enemmän kuin toiset, mitään vähättelemättä.
Siksi en nää huumeita niin pahana koska jokaisesta kerrasta olen oppinut kasvanut ihmisenä. En sano, että kokemukset olisivat olleet niin "Vau" että sitä tahtoisin enemmän kuin selvänä oloa, pidän siitä kun olen nuppi sekasin enkä huoli huomisesta. Mutta minä rakastan mennä nukkumaan suihkun raikkaana puhtaisiin lakanoihin, aamulla avata silmät ihanaan aurinkoiseen aamuun, pukea työvaatteet, meikata, syödä hyvin (aamupala on päivän tärkein!), ilman aapupalaa kiireisenä aamuna herännyt minä on kädestä irti päässyt voimakkaasti suihkuiva vesiletku pyörin ja suihkuan milloin missäkin mielentilassani ympäriinsä.
Olen rutiinia rakastava ihminen, tykkään mennä nukkumaan aikaisin ja herätä ihmisten aikoihin, suorittaa päivän askareet. Syödä kun on nälkä ja välillä vain syödä kun tekee mieli (eli usein).


Päihtelyssä on se toinen puoli joka vie niin paljon voimia ettei sitä jaksa tehdä usein, enkä voisi kuvitellakkaa että käyttö lisääntyisi tai lähtisi käsistä, vaakakupissa ns.oikea elämä vs. sekoilu elämä, oikea elämä voittaa, sekoilu on ennemminkin vaihe.
Niin monella se ei ole tätä, mutta on syytä muistaa että julkisesti puhutaan vain niistä ääripäistä, normaalist kokemukset eivät ylitä uutiskynnystä kun ei se ole "niin ihmeellisä"


Nyt kun olen selvittänyt vähän kantaani ajattelin vähän purkaa ja selventää päätäni tähän näppäimistöön, sopivissa high fiiliksissä tässä jo hetken, kirjoituksen tasosta en sano kyllä sanaakaan, ei tiedä jos poistan kaiken kun luen herättyäni kuka ties. Tän päivän motto on vähän ollukki semmonen "ylitän itseni".

Niin pieni juttu ku käsilaukun kotiin jättäminen, tuntuu kyllä niin ufolta. Miten sitä on tullukkin tähän pisteeseen, että se on jo aikuisen oikea tapa.
Oli vapauttavaa kulkea ilman, ottaa mukaan vain sen jonka jaksat kuljettaa, ilman mitään niinkin paljon liikkumista rajoittavaa kuin käsilaukku, itse puristan laukun "sankoja"? kahvoja mitä lie, siinä menee koko vasemman käden toiminta, sitä mä kutsuisin rajoittavaksi.

Ostin pullon vettä kaupasta ja fiilistelin auringon paistetta roikottaen vesipulloa, tuntu niin hyvvältä.
Oon ihan varma et se näky musta ulospäin, ylensä kukaan ei katso mua silmiin, ei edes pientä vilkaisua niin että huomaisin.
Tahdon että minut huomataan, koska minä huomaan muut. Me ollaan kaikki täällä, ku katsottas toisiamme nähtäis muutakin kuin se mitä et löydä lajitovereidesi silmistä. Tunnetta, kun nähtäis mitä muut tuntee, muuallakin kuin täällä missä olet täysin kasvoton tai still shottien armoilla kuvia ja kirjoitusta.

Eksyimpä taas raiteilta, innostuin nyt kirjottamaan jotain itsestäni mitä en useammin huutele, jotain yksityiskohtaisen salaperäistäkin, palan minua. 


Kirjoittamisen kaunes on mielestäni siinä, että saat taltioida jotain itsestäsi, vähän kuin videot mutta kirjoittaminen on mielestäni ehkä vähän vertailuasteikon nunna päässä kun taas videot itse toiminnassa, kumpaakaan taiteenlajia väheksymättä. Tällä hetkellä tää kirjotus on kyl just sitä mitä mun pitäiski tehä, ihanan vapauttavaa ja puhdistavaa, jopa hieman arveluttavaa siitä johtuen pieni jännitys atsan pohjassa.

Olen varmaankin vaihtanut kirjoitustyyliäja jo niin monta kertaa etten saisi laskettua sormin taikka varpain.
Vähän kuin muuttelisin äänensävyä, vispaisin kulmakarvoja ja viestittäisin jonkimoisilla eri kehon liikemahdollisuudella tilaani ja sen hetkistä puheen aihettani. Hah nyt alko mennä jo ihan pyllylleen ku jäin liikaa miettimään. AJatuslentää ihan huolella, välillä käydään universumin tuolla puolen (katossa) ja toisaalta taas takaisin sisään manalan polttaville polttaville portaille(niinkuin arvelet lattia)

Pää alkaa tuntumaan raskaalta ja ajatus tökkimään, eli toisin sanoen väysymys alkaa jo kolmmuttelemaan ovelle. 
Pois kirjoittamasta ja aivot levolle, katsotaan josko sitä saisi vielä lisää tälläisiä ajatuksen juoksu iltoja kun tahdon olla luova ja taiteellinen.